29.3.2005

Porin käräjäoikeuden päätös 19.12.2002

A:n vaadittua, että hänen ja B:n yhteishuollossa olevat lapset C ja D määrätään asumaan hänen luonaan, että lasten ja B:n tapaamisoikeudesta ja B:n lapsille maksettavasta elatusavusta määrätään hakemuksessa esitetyin tavoin sekä että B velvoitetaan korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut korkoineen B on vastustanut vaatimuksia ja vaatinut puolestaan, että myös yhteishuollossa oleva D määrätään C:n tavoin asumaan hänen luonaan, että A velvoitetaan suorittamaan elatusapua myös D:lle ja että A velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa asiassa korkoineen.

Käräjäoikeus on selostettuaan asiassa hankittua kaupungin sosiaalikeskuksen lausuntoa ja selvitystyössä mukana olleiden sosiaalityöntekijän ja lapsityöntekijän todistajanlausunnoista ilmenevää lausunut näillä perusteilla pitävänsä lasten edun mukaisena sitä, että lapset asuvat B:n luona.

Käräjäoikeus määräsi, että lapset asuvat B:n luona ja että heillä on oikeus tavata A:ta päätöksessä tarkemmin määrättyinä ajankohtina sekä velvoitti A:n suorittamaan elatusapuna kummallekin lapselleen.

Käräjäoikeus totesi, että lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskeva asia on oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 §:ssä tarkoitettu asia, jossa sovinto ei ole sallittu. Sanotun lainkohdan mukaan asianosaiset vastaavat itse oikeudenkäyntikuluistaan, jollei ole erityistä syytä velvoittaa asianosaista korvaamaan osaksi tai kokonaan vastapuolensa oikeudenkäyntikulut.

Koska asiassa ei ollut erityisiä syitä poiketa oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 §:n pääsäännöstä, käräjäoikeus määräsi, että asianosaiset saavat itse vastata oikeudenkäyntikuluistaan.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Annamaija Juusela ja lautamiehet.

Turun hovioikeuden päätös 18.9.2003

A valitti hovioikeuteen, jossa hän toisti vaatimuksensa. Hovioikeudessa toimitettiin pääkäsittely.

Hovioikeus totesi vastaanottaneensa saman näytön ja tehneensä siitä samat johtopäätökset kuin käräjäoikeus. A oli lisäksi myöntänyt, että tapaamiset olivat käräjäoikeuden päätöksen jälkeen sujuneet päätöksessä määrätyllä tavalla. Perusteita muuttaa käräjäoikeuden päätöstä ei ollut esitetty.

Hovioikeus katsoi, että asiassa oli sen lopputulos huomioon ottaen erityinen syy velvoittaa A korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa.

Hovioikeus pysytti käräjäoikeuden päätöksen ja velvoitti A:n korvaamaan B:llä hovioikeudessa olleet oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pertti Kajanen, Maile Åkerberg ja Salla-Maaret Keränen. Esittelijä Matti Kolehmainen.

Perustelut

1. Asiassa on ollut kysymys ensisijaisesti siitä, kumman vanhempansa luona A:n ja B:n yhteisten lasten tulee asua. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys enää siitä, onko ollut perusteita velvoittaa muutoksenhaun hävinnyt A korvaamaan B:llä hovioikeudessa olleet oikeudenkäyntikulut.

2. Lapsen asumista ja tapaamisoikeutta koskeva asia liittyy läheisesti lapsen huoltoa koskevaan kysymykseen, jossa asiassa laillisen oikeusseuraamuksen aikaansaaminen vaatii viranomaisen myötävaikutusta, ja se on samalla asia, joka lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 10 §:n mukaan on ratkaistava ennen kaikkea lapsen edun mukaisesti. Kysymyksessä on siten, kuten käräjäoikeus on todennut, oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 §:ssä tarkoitettu asia, jossa sovinto ei ole sallittu.

3. Sanotun lainkohdan mukaan asiassa, jossa sovinto ei ole sallittu, asianosaiset vastaavat itse oikeudenkäyntikuluistaan, jollei ole erityistä syytä velvoittaa asianosaista korvaamaan osaksi tai kokonaan vastapuolensa oikeudenkäyntikulut.

4. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 § on poikkeus siitä luvun 1 §:ssä lausutusta pääsäännöstä, jonka mukaan asian hävinnyt osapuoli on velvollinen korvaamaan vastapuolensa oikeudenkäyntikulut. Mainittu 2 §:n säännös on lain esitöiden mukaan tarkoitettu sovellettavaksi asioissa, joissa ei voida pitää asianmukaisena, että asianosainen velvoitettaisiin korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut. Kuten esitöissä on todettu, tällaisia asioita ovat muun muassa isyyden kumoamista koskevat riita-asiat ja avioeroasiat, joissa asianosaisten ollessa samaa mieltä jutun lopputuloksesta usein voi olla sattumanvaraista, kumpi sen on saattanut vireille. Jos kantajan vaatimusta ei tällaisessa tapauksessa vastusteta eikä asia siten tule riitaiseksi, on esitöiden mukaan kohtuullista, että asianosaiset saavat pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan. (HE 191/1993 vp s. 11 - 12 ja HE 107/1998 vp s. 17).

5. Erityisenä syynä velvoittaa asianosainen korvaamaan vastapuolensa oikeudenkäyntikulut on mainituissa esitöissä viitattu siihen, että asia on riitainen. Ei ole kuitenkaan perusteltua, että vielä yksin se, että asianosaiset ovat eri mieltä asian lopputuloksesta, johtaisi kulujen korvausvelvollisuuteen. Tällöinkin sitä, onko olemassa erityistä syytä kulujen korvaamiselle, on arvioitava sen nojalla, millaiset perusteet asianosaisilla on ollut asian riitauttamiseen ja miten asia noihin asianosaisten esiintuomiin perusteisiin nähden on ratkaistu. Haettaessa muutosta on vastaavasti arvioitava, millaiset perusteet asianosaisella on ollut muutoksenhakuun ja miten asia on noihin perusteisiin nähden ratkaistu.

6. Käräjäoikeudessa, jossa A on esittänyt myös muita vaatimuksia, hänen esittämänsä lasten asumista koskeva vaatimus on hylätty. A on valituksessaan hovioikeudessa toistanut lasten asumista koskevan vaatimuksen sekä esittänyt eräitä tapaamisoikeuteen ja elatusapuun liittyviä muutosvaatimuksia. Hovioikeus ei ole miltään osin muuttanut käräjäoikeuden päätöstä, joten A on hävinnyt muutoksenhaun kokonaan. Korkein oikeus katsoo, että muutoksen hakeminen on ollut sillä tavoin aiheeton, että on ollut oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 §:ssä tarkoitettu erityinen syy velvoittaa A korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa.

7. Koska B:n oikeusturvavakuutus omavastuuosuutta lukuunottamatta kattaa tämän oikeudenkäyntikulut, A on vielä vaatinut, että hänen maksettavakseen määrättyä korvausta joka tapauksessa oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 b §:n nojalla alennetaan.

8. Mainitun säännöksen mukaan tuomioistuin voi alentaa asianosaisen maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrää, jos asianosaisen velvoittaminen korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut huomioon ottaen oikeudenkäyntiin johtaneet seikat, asianosaisten asema ja asian merkitys olisi kokonaisuudessaan arvioiden ilmeisen kohtuutonta. Kuten A:n valituksesta ilmenee, on hänen suoritettavakseen määrätty oikeudenkäyntikulujen korvaus B:n sijasta maksettava vakuutusyhtiölle. Korkein oikeus toteaa, että tämä seikka ei kuitenkaan merkitse, että korvausvelvollisuus lainkohdassa tarkoitetuista syistä ja niitä kokonaisuutena punniten muodostuisi A:lle ilmeisen kohtuuttomaksi. Korvausvelvollisuuden alentamiseen ei siten ole perustetta.

9. A häviää oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta koskevan valituksensa Korkeimmassa oikeudessa, minkä vuoksi hän on oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 16 §:n ja 1 §:n nojalla velvollinen korvaamaan B:n kohtuulliset vastauskulut. Korkein oikeus harkitsee niiden määräksi 400 euroa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta. A velvoitetaan suorittamaan B:lle korvaukseksi vastauskuluista 400 euroa.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Raulos, Mikko Tulokas (eri mieltä), Kati Hidén, Liisa Mansikkamäki ja Pasi Aarnio. Esittelijä Eeva-Liisa Sarvilinna-Heimonen.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Tulokas: A:n valitus hovioikeuteen lapsen asumista, luonapitoa ja tapaamisoikeutta koskevassa asiassa on hylätty ja hänet on velvoitettu korvaamaan vastapuolen B:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa. A on tyytymätön kuluratkaisuun.

Asia ratkeaa oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 16 §:n 1 momentin mukaan. Kun A on hävinnyt muutoksenhaun, hänen on korvattava vastapuolen kulut hovioikeudessa. Kuten säännöksen esitöistäkin (HE 191/1993 vp s. 21) ilmenee, asian laadulla ei ole kuluvastuun kannalta merkitystä silloin, kun kysymys on muutoksenhakuvaiheen oikeudenkäyntikuluista.

Näillä perusteilla päädyn samaan lopputulokseen kuin Korkeimman oikeuden enemmistö.